Loppujen lopuksi ei omassa elämässänikään suuria valittamisen aiheita ole. On perussairauksia, kuten uniapnea, flimmeri ja allerginen ympärivuotinen nuha, mutta niiden kanssa pärjää. Palkka riittää normaaliin elämiseen ja pieniin reissuihin, jos ei nyt ylettömästi ala tuhlailemaan. On kohtuuhintainen vuokra-asunto, auto ja lyhyt työmatka. On tasapainoinen parisuhde ja avioliitto hyvän miehen kanssa, ilman mitään draamaa. 

Suhtautuminen siihen, mihin asioihin voi oikeasti vaikuttaa ja mihin ei, on tasapainottunut. Enää ei ole suurta tarvetta vaikuttaa maailman ja yhteiskunnan muuttamiseen, koska olen ymmärtänyt oman rajallisuuteni näiden asioiden suhteen. Jokaisella ihmisellä on omat mielipiteensä ja maailmankatsomuksensa - vaikka ne omasta mielestäni olisivatkin idioottimaisia. Olen oppinut jättämään ne omaan arvoonsa, koska mikään ei takaa sitä, että omani olisivat sen parempia. Olen myös hyväksynyt sen, että on ihmisiä, jotka eivät pidä minusta, Minun tehtäväni ei ole miellyttää kaikkia. Jos joku vihaa tai inhoaa minua, se on hänen ongelmansa, ei minun. Itse haluan pitää etäisyyttä ihmisiin, joista huokuu negatiivista energiaa. Väistäminen on joskus viisaampaa kuin loputon väittely.

Suurin ongelmani itselläni on itseni kanssa toimeen tuleminen. Miten kestän omia mielialan vaihteluita, masennusta, ahdistusta ja pelkotiloja, jotka voivat joskus aktivoitua ilman mitään konkreettista syytä. En tiedä, liittyykö tämä ikään, mutta pelkotilat ovat lisääntyneet. Kuolemaa en sinänsä pelkää. Sen jälkeen on joko ei mitään tai tuntematon ulottuvuus. Pelkään enemmän sitä, että elän vanhaksi ja koen yksinäisen vanhuuden. Että kuolen dementoituneena jossain kerrostaloyksiössä ja ruumiini löydetään rappukäytävään leijuvan hajun perusteella. Että hautajaisissani ei olisi ketään muuta kuin pappi. 

Omia valintoja, sanoisi joku. Ok, olen valinnut vapaaehtoisen lapsettomuuden. Mutta ei lapsien saaminenkaan takaa sitä, että he olisivat rinnalla vanhuuden päivinä. On paljon tulehtuneitä välejä ja välirikkoja sukupolvien välillä. Joskus suren sitä, että minulla on hyvin pieni lähisuku. Ei muita kuin veli ja hänen vaimonsa. Heidän lapsiinsa minulla ei ole enää yhteyttä. Seuraavat sukulaiset ovat kaksi serkkua, joista toinen asuu pääkaupunkiseudulla ja toinen USA;ssa. Heihin ei ole ollut yhteyttä vuosikymmeniin, viimeksi nähty heidän isänsä eli setäni hautajaisissa joskus 2000-luvun alussa. Tunnustan, että karehdin joskus heitä, joilla on iso lähisuku ja tiivis yhteys heihin.

Puolisollani on 13 serkkua, joista yksi on kuollut. Kolme serkuista asuu Tanskassa. Viime kesänä yksi heistä vieraili puolisoineen meillä. Olemme suunnitelleet ensi kesäksi matkaa Tanskaan, jolloin käymme myös tapaamassa heitä. Ensi viikonloppuna menemme puolisoni serkun ja hänen puolisonsa 80-vuotisbileisiin Helsinkiin. Tällä pariskunnalla, heidän kahdella tyttärellään puolisoineen sekä heidän viidellä lapsella on yhteinen harrastus, vapaapalokunta. Kun vietimme puolisoni 60-vuotispäiviä Espoossa (hän on syntynyt siellä), koko porukka ja muitakin hänen sukulaisiaan oli siellä mukana. Olen saanut nauttia puolisoni myötä heidän sukunsa yhteisöllisyydestä. Se on täyttänyt sitä vajetta, joka itselleni on jäänyt lapsuudesta, kun lähisuku on ollut niukkaa ja yhteisöllisyydestä ei ole ollut siihen aikaan tietoakaan. 

Jos elämässä monet asiat olisivat menneet toisin, voisin kuvitella, että minulla olisi tänä päivänä useampi lapsi ja lapsenlapsia. Voisin kuvitella olevani se vanha ja viisas, sukua yhdistävä mummo, jonka puoleen voi aina kääntyä, kun elämä murjoo. Oma äitisuhteeni vaikutti voimakkaasti päätökseen vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Enkä muutenkaan ollut nuorena sellainen, joka olisi vetänyt puoleensa kunnollisia puolisoehdokkaita. Olin ujo (Kyllä!), pidin itseäni rumana ja lihavana. Pukeutumistyyli ja meikki oli kyllä asiallisia poikaystäväehdokkaita karkoittava. Ensimmäinen pitkäaikainen poikaystävä halusi lapsia, mutta ei minun kanssani. Toinen ei halunnut lapsia kenenkään kanssa. Kolmannella oli jo kaksi lasta enkä minäkään siinä vaiheessa enää halunnut lapsia, joten teetin sterilisaation. Nykyisellä puolisollani on kaksi elossa olevaa lasta. Ensimmäinen kuoli kohtuun ja toinen kuoli viime vuonna. 

Ehkä meitä yhdistää se, että elämä ei ole aina ollut helppoa. Toki en ole itse kokenut yhtä järkyttäviä menetyksiä kuin puolisoni. Toinen yhdistävä asia on se, että me olemme toisillemme läheisimmät ystävät. Kumpikin voi olla suhteessa oma itsensä ja 100 % luottamus on molemminpuolista. Edellisessä suhteessani tulin petetyksi ja jätetyksi, joten luottamus on itselleni kaikkein tärkein parisuhdetta ylläpitävä asia. 

Vuoden pimeimmät päivät ovat edessä. Kellojakin taas siirretään ensi yönä. Ehkä tästäkin taas selvitään. Päivä ja viikko kerrallaan.